‹ Takaisin

Miten metsätieteiden maisterista tuli yhteisöjen ja organisaatioiden kehittäjä?

 

Metsistä järjestelmiin

Jos joku olisi kertonut kaksikymppiselle minulle, että päätyisin käyttämään lopulta suuren osan työajastani ryhmien, yhteisöjen ja organisaatioiden uudistumisen parissa, en olisi luultavasti uskonut häntä.

Opiskelin metsätieteitä. Minua kiinnostivat suunnittelu, kokonaisuuksien hahmottaminen ja se, miten erilaiset tekijät vaikuttavat toisiinsa.

 

Jälkikäteen ajatellen en ole koskaan varsinaisesti poistunut tämän kysymyksen parista. Kysymys on vain vaihtanut muotoaan.
 

Ensin tarkastelin metsiä. Sitten tietojärjestelmiä. Nykyään tarkastelen ihmisiä, ryhmiä ja yhteisöjä.

Kaikkia niitä yhdistää sama asia: mikään ei toimi irrallaan ympäristöstään.

Työurani alkuvuodet vietin tietojärjestelmien ja palveluiden kehittämisen parissa. Toimin asiakkaiden, kehittäjien ja käyttäjien välissä. Opin nopeasti, että tekniset ratkaisut onnistuvat harvoin pelkästään teknisin perustein. Useimmiten ratkaiseva kysymys oli ihmisten välinen yhteistyö.

 

• Miksi joku muutos eteni helposti yhdessä organisaatiossa tai projektissa, mutta juuttui toisessa?
• Miksi hyvä idea lähti elämään yhdessä tiimissä, mutta ei toisessa?
• Miksi ihmiset näkivät saman tilanteen niin eri tavoin?

Näihin kysymyksiin ei löytynyt vastauksia järjestelmistä.

Ne löytyivät ihmisistä.

 

Elämän korkeakoulu
 

Samaan aikaan elämä johdatti minut aivan toisenlaisten kysymysten luo. Työ seurakunnan nuorisotyössä, lastensuojelussa sekä kokemukset perhehoitajana avasivat minulle näkymän ihmisten elämänpolkuihin, haavoittuvuuteen, selviytymiseen ja muutokseen tavalla, jota yksikään koulutus ei olisi voinut opettaa.

 

Lastensuojelutyö ja perhehoitajana toimiminen olivat minulle eräänlainen elämän korkeakoulu. Niiden äärellä opin, että ihmistä kantavat lopulta yllättävän yksinkertaiset asiat: kokemus nähdyksi tulemisesta, luottamus, toivo, yhteys toisiin ihmisiin ja mahdollisuus löytää merkitys myös vaikeiden vaiheiden keskellä.

 

Jälkikäteen ajatellen nämä kokemukset kulkevat mukana kaikessa, mitä teen tänäkin päivänä. Ne auttavat minua ymmärtämään paitsi yksilöitä myös ryhmiä, yhteisöjä ja organisaatioita. Vaikka toimintaympäristöt ovat erilaisia, ihmisyyden perustarpeet näyttävät olevan hämmästyttävän samanlaisia.

 

Ihmisistä yhteisöihin

 

Näiden vuosien aikana kiinnostukseni alkoi vähitellen siirtyä järjestelmistä ihmisiin. Ja pian seuraavaan kysymykseen:
 

• Mitä tapahtuu, kun ihmiset kokoontuvat ryhmiksi, yhteisöiksi ja organisaatioiksi?
• Miten yhteisöt tukevat kasvua, oppimista ja uudistumista – tai joskus estävät niitä?

Tästä kysymyksestä on kasvanut suuri osa myöhemmästä työstäni.

 

Vuosien mittaan työ vei minut yhä lähemmäs yhteisöjä, vuorovaikutusta ja organisaatioiden kehittämistä. Huomasin, että en enää tarkastellut vain sitä, mitä organisaatio tekee, vaan yhä enemmän siitä, miten ihmiset rakentavat sitä yhdessä.

 

Mitä emme vielä näe?

 

Myös omat elämänkokemukseni ovat syventäneet tätä suuntaa. Menetykset ja monet kasvun paikat ovat laajentaneet käsitystäni siitä, mitä ihmisyys parhaimmillaan ja vaikeimmillaan on. Ne ovat opettaneet kuuntelemaan myös sellaista, mikä ei vielä ole saanut sanoja.

 

Ehkä tästä syystä olen päätynyt kiinnostumaan erityisesti tilanteista, joissa jokin uusi on vasta syntymässä.

Usein ihmiset kutsuvat minut mukaan vaiheessa, jossa ratkaisu ei ole vielä näkyvissä.

 

On paljon kysymyksiä. On erilaisia näkemyksiä. On tunne siitä, että jotakin pitäisi tapahtua, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä.

Olen huomannut, että ihmisillä ja yhteisöillä on usein enemmän viisautta kuin ne itse ymmärtävät. Kiireessä, rakenteiden keskellä tai tuttujen toimintatapojen vuoksi se ei vain aina pääse näkyviin.

Siksi työni ytimessä ei ole neuvojen antaminen.

Paljon useammin kyse on siitä, että pysähdymme yhdessä katsomaan:

• Mitä täällä oikeastaan tapahtuu?
• Mitä emme vielä näe?
• Mikä yrittää tulla näkyväksi?

 

Kun näkymätön tulee näkyväksi

Uskon, että merkittävimmät muutokset eivät ala valmiista vastauksista. Ne alkavat hetkestä, jolloin yksilön ja yhteisön mielestä löytyy hitusen verran avointa pintaa kylvää uutta ajatuksen siementä.

 

Ja tahdosta odottaa, että uusi hento taimi alkaa työntyä esiin. Kasvuprosessiin kannattaa luottaa.